Nuo tahmeat keltaisen erisävyiset lehdet...

ne tarttuvat  kengänpohjaan.

Pakkasen liukastuttamia ovat..

kannan niitä kengissäni eteiseeni.

Halusin eli en,tuon syksyä kotiini.

Nuo keltaisen erisävyiset lehdet.

Ukkosella pelottaa.

Salamat välkkyy ja valoja on.

Jotenkin niin luonnonvoimat ovat..mahtavat.

Ukkosella tietää ihminen oman pienuutensa.

Välähdyksiä, ratkeiluja taivaan.

Sitten kuitenkin jossain vaiheessa se kaikki on ohitse.

Jylinä vaimenee,sataa vain ainoastaan.

Sateen loputtua ilmestyy toivo-sateenkaari!

Toivo paremmasta.

Seurailin sitä siinä hetkisen verran

se pöristeli ympäriinsä, ämpäriinsä...

Kärppyli hörisi ja pörisi.

Katselin kuinka pesi silmiään, korviaan.

Sitten yks kaks jatkoi se matkaansa.

Avoimesta ikkunasta se lensi pois luotain.

Vilkutin.

Suustasi suollat vaan..

kerta kerran jälkeen, ja sitä riittää.

On sitä monenlaista.

On piilossa ja ihan näkyvää, kuuluvaa.

että on pikkuinen sielu.

Mikä tuon tarkoitus lie?

Ja nyt minuun tarttui paha mieli ilkeilystä.

Kirjoitin sen tähän.

Jääköön tähän.

 

Eräs aamu se oli ikkunoiden välissä.

Se oli jättänyt kotelonsa.

Se eli, se lensi

Se ei elänyt kauaa, ehki päivän.

Ajattele ettei sen elämä sen pidempi ole.

Jos sinulla olisi vain päivä elinaikaa...

joutuisit lasien välissä sitkuttamaan ja lentämään hetken.

Ehkä valitsisit sen kotelon.

et jättäisi sitä, vaan jättäisit nousematta.Ehkä..

Minä valitsen elämän.

Kesti minkä kesti.

Elän.